Syndemiassa samanaikaiset kriisit voimistavat toisiaan

Koronapandemia on korostanut terveydellisten ja sosioekonomisten riskitekijöiden toisiaan vahvistavia kytköksiä. Viime vuodet ovat osoittaneet, että terveyskriisit eivät ole vain lääketieteellisiä ilmiöitä, vaan niillä on poliittisia, sosiaalisia, kulttuurisia ja taloudellisia ulottuvuuksia. 

Termillä syndemia tarkoitetaan tilannetta, jossa vähintään kaksi terveydellistä ja sosiaalista riskitekijää nivoutuu yhteen siten, että  niiden yhteisvaikutus heikentää tietyn väestönosan kokonaisvaltaista hyvinvointia. Syndemianäkökulma mahdollistaa näiden tekijöiden tarkastelun toisiaan vahvistavina sen sijaan, että ne nähtäisiin erillisinä epidemioina. Näin ollen syndemia-ajattelu auttaa hahmottamaan niitä prosesseja, jotka johtavat terveydellisten ja sosiaalisten ongelmien kasautumiseen tietyille väestöryhmille.

Erityisesti antropologit ovat kehittäneet syndemian käsitettä. Tutkiessaan samanaikaisesti ilmenneitä ​​riippuvuus-, köyhyys-, väkivalta- ja HIV/AIDS-epidemioita Merrill Singer (1996) havaitsi näiden vahvistaneen toisiaan. Singerin mukaan syndemia syntyy, kun

Sen sijaan, että terveydentilaa tarkasteltaisiin yksilön näkökulmasta, syndemiateoria kehottaa kiinnittämään huomiota terveydellisten ja sosiaalisten ongelmien esiintymiseen väestöryhmien tasolla. Näillä ongelmilla on tapana kasaantua jo valmiiksi haavoittuvaisessa ja marginalisoidussa asemassa oleville väestöryhmille, kuten maahanmuuttajille ja köyhyysrajan alapuolella eläville. Syndeemisyyteen voidaan siis luontevasti yhdistää myös rakenteellinen näkökulma siitä, miten eriarvoistavat valtarakenteet linkittyvät väestötason terveysongelmiin. 

Syndeemistä lähestymistapaa on toisinaan kritisoitu siitä, että se jättää huomiotta terveydellisten ja sosiaalisten ongelmien perimmäiset syyt. Esimerkiksi Sangaramoorthy ja Benton (2021) kannustavat syndemian käsitettä hyödyntäviä tarkastelemaan terveyttä intersektionaalisesta näkökulmasta, joka tarjoaa työkaluja eriarvoistavien prosessien hahmottamiseen. Syndeemisessä analyysissä tulisikin kiinnittää huomiota niihin taustalla vaikuttaviin rakenteisiin, jotka tekevät tietyistä väestöryhmistä muita haavoittuvaisempia. Rakennetekijät huomioon ottavan analyysin perusteella voidaan kehittää poliittisia keinoja, joilla vähennetään syndeemisten vaikutusten kertymistä haavoittuvaisimmille väestöryhmille. 

Koronapandemia iski erilaisten sosiaalisten ja terveydellisten ongelmien koettelemaan maailmaan. Pandemia onkin vaikuttanut eri väestönosiin eri tavoin. Taudin leviämisen hillitsemiseen tähtäävä politiikka on luonut edellytykset myös muiden sosioekonomisten ongelmien kärjistymiselle. Siirtyminen etätöihin ja -opetukseen on ehkäissyt viruksen leviämistä tehokkaasti, mutta toisaalta etäelämä on aikaansaanut kytevän mielenterveysepidemian. Lisäksi pandemiarajoitukset ovat aiheuttaneet työttömyyttä matalapalkkaisille aloille, joiden työntekijöillä on usein niukasti säästöjä turvaamaan toimeentuloaan.

Pandemiavuodet ovat osoittaneet, että pelkkiin lääketieteellisiin mittareihin pohjaava politiikka ei ota riittävästi huomioon kokonaiskuvaa eli tartuntataudin yhteiskunnallisia seurauksia. Poliittisia toimia olisikin kannattavaa suunnitella syndeemisen lähestymistavan kautta: sen sijaan, että politiikka vastaisi vain taudin välittömiin terveysvaikutuksiin, olisi syytä huomioida myös muut politiikan alat, joihin terveyskriisi vaikuttaa. Tällaisia aloja ovat etenkin koulutus, työllisyys, asuminen, ruokaturva ja ympäristö.

Syndeemisen näkökulman tuominen julkiseen keskusteluun voisi myös lisätä ymmärrystä terveyskriisien epätasa-arvoistavista vaikutuksista ja sitä kautta rohkaista empaattisempaan suhtautumiseen. Esimerkiksi joidenkin väestönosien ja ammattiryhmien korkeammat tartuntaluvut on voitu tulkita välinpitämättömyydeksi turvatoimia kohtaan, vaikka tosiasiassa tartuntariskiä on kasvattanut työssäkäynti kodin ulkopuolella (ks. esim. Griffith et al., 2021).

Vaikka terveyskriisit pahentavat monia yhteiskunnallisia ongelmia, niillä voi olla myös yllättäviä, myönteisiä sosiaalisia ja terveydellisiä seurauksia. Esimerkiksi lievä hiilidioksidipäästöjen vähentyminen pandemian alkuvaiheessa paransi ilmanlaatua eri puolilla maailmaa. Euroopassa ilmansaasteisiin liittyvät kuolemat vähenivät, ja samalla huomattiin, että kasvihuonekaasupäästöjä on mahdollista vähentää nopeastikin. Pandemia mahdollisti myös ennennäkemättömän nopean sosioteknisen siirtymän, kun tietotyöläiset siirtyivät etätyöhön.

Tartuntatautien aiheuttamat kriisit ovat yhteiskunnille valitettavasti ikuisuusongelma – terveyskriiseiltä ei voida välttyä tulevaisuudessa. Voimme kuitenkin oppia kohtaamaan kriisit paremmin. Esimerkiksi tarve turvata koko väestön hyvinvointi myös poikkeuksellisissa oloissa on käynyt koronapandemian myötä ilmeiseksi. Tähän pyrittäessä on olennaista kyetä tunnistamaan, millaisia terveysongelmia ja sosioekonomisia ongelmia pandemia ja siihen liittyvä politiikka ovat vahvistaneet. 

Syndemia on hyödyllinen käsite tulevaisuuden terveyskriiseihin varauduttaessa, sillä se havainnollistaa kriisien terveydellisten ja yhteiskunnallisten ulottuvuuksien verkottuneisuutta. Se voi myös rohkaista poliitikkoja, hallintoa ja terveysalan organisaatioita tutkimaan, millaisia ​​uusia työkaluja, taitoja ja rakenteita näiden keskinäisten yhteyksien paikallistaminen ja hallinta edellyttää. Parhaimmillaan syndeemisen näkökulman omaksuminen saattaakin käynnistää oppimisprosessin, joka voi johtaa laajempaan systeemiseen muutokseen terveyskriisien hallinnassa – niin hallinnon sisällä kuin yhteiskunnassa yleensäkin.