Miten lainsäädäntöä tulisi kehittää tuleviin terveyskriiseihin varautumiseksi?

Koronapandemia osoitti, että Suomessa ei ollut varauduttu riittävällä tavalla pandemian kaltaiseen terveyskriisiin. Eräs kansallisen lainsäädännön haasteista oli se, että normaaliolojen tartuntatautilainsäädäntö sekä sektorikohtaiset lait eivät sisältäneet riittäviä toimivaltuuksia pandemian hallintaan. Siksi kriisin aikana jouduttiin pikaisella aikataululla valmistelemaan uutta lainsäädäntöä esimerkiksi mahdollisuudesta asettaa tiukkoja hygieniavaatimuksia taikka sulkea toimitiloja sekä rajoittaa osallistujamääriä liikennevälineissä, ravintoloissa ja erilaisissa kokoontumisissa.

Lisäksi koronakriisissä jouduttiin turvautumaan myös poikkeusoloihin ja niiden mahdollistamiin poikkeuksellisiin toimiin. Nämä valmiuslain mahdollistamat järeät toimivaltuudet mahdollistivat esimerkiksi rajoituksia liikkumisvapauteen, ja merkitsivät siten syvää kajoamista perus- ja ihmisoikeuksiin. Toisaalta näiden toimien taustalla oli tarve suojella ihmisten terveyttä ja elämää tilanteessa, jossa ei vielä ollut riittävää tietoa koronaviruksen vaikutuksista ja leviämisestä väestössä.

Korona-ajalta on pyritty keräämään oppeja, jotta tuleviin terveyskriiseihin kyettäisiin varautumaan paremmin myös lainsäädännöllisesti. Sääntelyesimerkkejä kansallisiin lakimuutoksiin voidaan hakea sellaisista maista, joissa yhteiskunnalliset ja oikeudelliset olot ovat riittävän samankaltaiset kuin Suomessa. Muiden Pohjoismaiden lainsäädännöt toimivatkin usein Suomen lakien kehittämisessä kirittäjinä ja mittapuina

Siinä missä Ruotsissa koronapandemiaa pyrittiin alkuun hallitsemaan pitkälti muilla kuin oikeudellisilla keinoilla, kuten suosituksilla ja ohjeilla, Norjassa painottuivat lainsäädännön tarjoamat välineet, etenkin tartuntatautilaki sekä erityinen terveysvalmiuslaki (nk. helseberedskapsloven). Mainitun lain tarkoituksena on varmistaa sosiaali- ja terveydenhuoltojärjestelmän toimivuus niin sodassa kuin rauhanajan kriiseissä ja katastrofeissa, jotta väestön henkeä ja terveyttä kyetään suojelemaan tehokkaasti. Norjan esimerkki nostaa esiin kysymyksen siitä, tarvittaisiinko Suomeen jonkinlainen tartuntatautilain ja valmiuslain väliin sijoittuva laki terveyskriisien hoitamiseen. Siinä viranomaistoimivaltuudet olisivat laajemmat kuin tartuntatautilaissa, mutta sen soveltaminen ei kuitenkaan edellyttäisi poikkeustilan julistamista, eikä sen soveltaminen tarkoittaisi sellaista syvää kajoamista perus- ja ihmisoikeuksiin kuin mitä valmiuslaki mahdollistaa.

Suomessa on tällä hetkellä vireillä sekä tartuntatautilain että valmiuslain kokonaisuudistukset. Lisäksi muun muassa sosiaali- ja terveydenhuollon varautumista koskevaa sääntelyä parannellaan. Nähdäksemme näiden lakihankkeiden yhteydessä tulisi pohtia, olisiko tuleviin terveyskriiseihin varautumiseksi tarvetta säätää erillisestä terveyskriisilaista

Tällainen lainsäädäntörakenne voisi tukea viranomaisten toimivaltuuksien porrastusta. Tämä vastaa ajatusta siitä, että terveyskriisien tehokas hallinta edellyttää lakiin perustuvia toimivaltuuksia, joista kulloinkin käytössä olisivat kuitenkin vain ne, jotka ovat kyseisessä tilanteessa välttämättömiä – suhteellisuusperiaatteen mukaisesti. Näin väestön perus- ja ihmisoikeuksiin puututtaisiin aina mahdollisimman vähän, mutta viranomaistoimivaltuudet olisivat kuitenkin riittävät tilanteen hallinnoimiseksi. Aiheesta on luettavissa lisää tuoreesta Tutkimuksesta tiiviisti -julkaisustamme (ks. Terveyskriiseihin varautuminen edellyttää lainsäädännön kehittämistä).

Kirjoittajat:

Anna-Kaisa Tuovinen, Terveyden ja hyvinvoinnin laitos

Eeva Nykänen, Terveyden ja hyvinvoinnin laitos

Maija Dahlberg, Itä-Suomen yliopisto